Silkkihansikasanalyysi onnellisuudesta

Abiturienttitehävään tarkoitettu vastaus.

Silkkihansikasanalyysi onnellisuudesta (1. tehtävä)

Kolumnissaan Kiemunki hakee sitä samaa, mitä ihmiskunta on tehnyt vuosisatojen, ja jopa -tuhansien ajan: onnellisuuden avainta. Hän ihmettelee miksei osaa olla onnellinen, vaikka sitä onnellisuutta hierotaan naamaan. Laulaako kukko käskien? Toiseksi hän tulee siihen johtopäätökseen, että eteenpäin on menty onnellisuudessa jatkuvasti, ainakin yleisellä tasolla. Hän kuitenkin onnistuu muistuttamaan onnellisuuden olevan subjektiivista. Esimerkiksi minä voin todeta, ettei kaikki mennyt auvoisesti parempaan suuntaan vaikka vuosina 1988-1992. Siitä tragediasta allekirjoittanut kantaa edelleen arpia ja on yhteiskuntakelvoton. Astuessaan työmarkkinoille 1991 ei mitään ollut tarjolla ja sitten kun oli niin uudet veivät paikat. Suhdanteiden parannuttua arveksi jäi pitkäaikainen syrjäytyminen. Ehkei Kiemunkia tämä niin kolhaissut henkilökohtaisesti. Hänen aiheensa on arka ja voisi siis olettaa Kiemungin käyttävän silkkihansikkaita käsitellessään sitä. Kattia kanssa, Kiemunki haastaa lukijan testaamaan omat defenssinsä. Voiko suojamuureillaan voittaa?

Miten suomalainen suhtautuu positiivisuuteen? Pohjustetaan sen verran, että jos joku toinen tulee kertomaan hyvästä tapahtumasta niin suomalainen useimmiten laskee toisten onnistumiset tuurin varaan, ei niinkään harjaantumisen tai ahkeruuden. Muut seilaa tuurilla, minä itse tiedolla ja taidolla. Tämä on noteerattu ja siksi hyvistä asioista ja sattumista pidetään suu supussa, koska naapuripiirissä kateutta ei tarvitse syvemmin rohkaista esiintuloa varten. Jäljelle jää sarja uikutuksia ja niiden mukana assosioituu surkeuden valtakunta. Se on osa kulttuuriamme. Emme ota sitä riskiä, jotta joutuisimme onnittelemaan jotain muuta muusta syystä kuin merkkipäivästä. Sen ansiohan on jokaiselle määrätty, eikä sen tapahtumaa oikein voi välttääkään. Se siis on hyväksyttävä onnittelujen ajankohta.

Kiemunki putoaakin valitettavasti kolumnissaan välimaastoon. Hän ei halua tehdä kolumnia, joka ei maistu miltään, mutta jättää tujuimmat mausteensa käyttämättä. Hänellä on kuitenkin selkeä agenda pyrkiä herättämään lukijat. Muutoinhan kolumni olisi silkkihansikasmalliston kruununjalokivi. Liekö syy sitten päätoimittajan pelko, jotta saa palautetta mennessään liian pitkälle vai mistä johtuukaan.

Toinen vaihtoehto on, että itse lukijana toivoisin koko raadollisen repimisen olevan luettavissa, aistittavissa ja todettavissa. "Mietaan sadaosatappiosta" lähtien kunnon analyysiä siitä, miksi Newsweekin ja Iltalehden onnellisuusbarometrit tuntuvat oudoilta ja ehkä jopa hieman ilkukkailta. Vielä parempaa, jos niitä vastaan lähtisi satiirinomaisesti hyökkäykseen. Minua ei tarvitse suojella kuin Buddhaa.

Kiemungin kolumnista jäikin se maku, että hän ei saanut tai arvannut toteuttaa itseään siinä määrin kuin olisi pystynyt tai halunnut. Loppuun hän toki sulkee ympyrän ja jättää kaikki minunkaltaisetkin haaskaeläimet sivuun todetessaan, että se saattaa todella olla salaisuutemme siinä, ettemme odotakaan tulevalta liikoja. Pessimisti ei pety, paitsi lukemalla Kiemungin kolumneja.